Karhu

Läpikäymättömän metsän havupuut sekoittuvat märän kiven ja mullan tuoksuun. Pimeässä metsässä vaeltaa ihmisen hahmo. Kuu loimuaa tummansinisellä taivaalla iskien hopeisia valokiiloja unettavien saniaispuskien joukkoon. Hahmo pysähtyy. Viimeinen käpälänjälki. Hän on seurannut niitä koko illan aistien susien, kettujen ja musitkanvarpujen varjoissa vaanivien kyiden läsnäolon. Mutta nyt hän on perillä. Hän nostaa katseensa ja näkee edessään valtavan, maalauksin koristellun kiven. Kuun valossa kivellä näyttäisi olevan muinaisen karhun kasvot. Kivelle on uhrattu, sitä on samaan aikaan pelätty ja himoittu. Hahmo polvistuu. “En tiedä miksi minulle osoitettin maagiset jäljet varvikoiden keskellä, mutta jätin tupani lämmön ja laulusta iloitsevat ihmiset ja seurasin niitä. Nyt olen tässä. Tapahtukoon tahtosi mukaan”, hän sanoo. Samalla kiven pinnalla vilahtaa omituinen valo. Hahmo astuu rohkeasti lähemmäs. Riipus, hän ymmärtää. Se on hopeaa, ja sen keskellä on nelikyntisen hallitsijapedon sinetti, käpälänjälki. Hahmo nostaa korun kaulalleen. Hän tietää. Hänet on valittu kantamaan karhun väkeä.